Hae
The Juurakko journal

Keskenmeno

Olin raskaana, sitten en enää ollut

Miten tästä aiheesta voi puhua, saako siitä puhua ja miten kuuluu tuntea? Mitä jos ei tunne niin, kuin muut asian sanelee? Olenko vain niin lukossa, vai mitä minulle tapahtuu? Miltä keskenmeno tuntuu?

Olin raskaana viikolla 12, tunsin jo edellisenä viikkona miten pahoinvointini, mikä on kaikissa raskauksissa ollut todella paha, laantui. Jo silloin ajattelin, ettei tätä voi sanoa ääneen, tai muuten pahoinvointi tulee takaisin tai vielä pahempaa, raskaus keskeytyy.

Viikko vaihtui ja toisinaan katsoin sovelluksen välissä miten vauva kasvaa tällä viikolla. Keskiviikkona tuli muutama haalea tippa verta, eihän se ole vakavaa, niin on käynyt myös edellisistä lapsista. Torstaina vuoto kuitenkin yltyi ja tuli pieniä verihyytymiä. Soitin päivystykseen ”Hei täällä Salla, Salla tässä nii, tota, mikä on normaali määrä verta raskauden aikana? Taidan saada keskenmenon, mitä mie teen?” Puhelustani tuskin sai mitään selvää, mutta selvästi tuli kuitenkin ilmi veri ja keskenmeno. Päivystyksen puheluun vastannut ihminen kertoi, ettei ole olemassa normaalia määrää verta. Mutta päivystyksellinen asia ei ole, ellei kivut ole suuret ja vuoto todella runsasta.

”Hei täällä Salla, Salla tässä nii, tota, mikä on normaali määrä verta raskauden aikana? Taidan saada keskenmenon, mitä mie teen?”

Keskenmeno rv12

Vauva, lapsi, sikiö oli tuolloin noin 5-10g painoinen ja noin 4,5cm pitkä. Sikiön ikä oli tuolloin noin 9 viikkoa, olin ollut raskaana kolme kuukautta.

Elättelin toiveita, että tämä oli samanlaista pientä vuotoa kuin muissa raskauksissa. Varasin saunavuoron, jonne menin kahdestaan kuopuksemme Niilon kanssa (10kk). Verta tuli paljon, lähetin viestejä miehelleni joka oli töissä, miten tilanne etenee.

Olin kinttuja myöden veressä ja suuria hyytymiä tuli. Koin paremmaksi lähteä takasin asuntoon, mutta lähdin liian myöhään pukeutumaan. Kovat supistukset iskivät, itkin pukuhuoneen lattialla kun en saanut puettua Niiloa, enkä pääse nousemaan ylös. Kuka minut täältä kantaisi takaisin kotiin?

Soitin Andreakselle, missä helvetissä olet? ”Junassa, tulossa, puoli tuntia menee. Miten siellä menee?” Olin jo laittanut luurin kiinni, puoli tuntia, täältä on pakko päästä pois.

Kampesin itseni supistusten välissä ylös, puin Niilolle vain välttämättömät päälle ja raahasin meidät kolmanteen kerrokseen. Laitoin saunassa siteen, joka tuli läpi vartissa, sen jälkeen istuin vessassa monta tuntia. En pissannut, mutta veren lorina kuului. Jokaisesta hyytymästä mietin, että onko tässä meidän lapsemme. Joka menee viemäristä alas, kuin ei olisi koskaan ollutkaan.

Menetimme 24.5.2019 illalla pienoisen, jota emme koskaan nähneet. Ultra oli varattuna vasta 3.6, nyt näkisimme vain jäänteet, jos sitäkään.

En osannut itkeä silloin, en tuntenut mitään. Kun verenvuoto alkoi keskiviikkona, mielessäni kävi enkelivauva, joka sai minut herkistymään. Sysäsin kuitenkin ajatuksen kauemmas, nyt olen hakemassa esikoista eskarista, täytyy ryhdistäytyä.

Perjantaina kun raskaus keskeytyi, oli tärkeän koulutehtävän deadline. Priorisoin asioita, nyt on pakko keskittyä tähän juridiikan tehtävään. Lauantaina piti keskittyä töihin, en ollut töissä kertonut raskaudestani, en uskaltanut, olinhan siellä juuri aloittanut. En siis edes ajatellut jättäytyä pois vuorosta tämän takia.

Ärsyynnyin kun kerroimme keskenmenosta läheisille, joille olimme myös raskaudesta kertoneet. Se huoli, että olenko nyt täysin sirpaleina, pääsenkö ylös sängystä, miten minä oikeasti voin. Tuntui teennäiseltä sanoa, että voin ihan hyvin. Oikeasti voin ihan hyvin, keskenmeno on todella surullinen kokemus, enkä väitä olevani elämäni onnellisin juuri nyt. Mutta en myöskään näe ongelmaa nousta sängystä.

Olen todella rationaalinen tietyissä asioissa. Etsin tapahtuneet plussat ja en suostunut edes miettimään miinuksia. Emme vain saisi tätä vauvaa koskaan syliimme.

Yritys löytää tilanteesta jotain positiivista

  • Äitiyslomasta ei tarvitse ilmoittaa ennen koeajan päättymistä.
  • Olen pidempään palkkatöissä, jolloin saamme kartutettua omistusasunto säästöjä
  • Seuraavan vuoden opiskelut menevät helpommin, kun ei ole pientä vauvaa. 
  • Lapsella olisi ollut jokin asia, mikä olisi vaikuttanut huomattavasti hänen elämän laatuun. 
 

Takerrun näihin plussiin, se auttaa jaksamaan eteenpäin. Voimme yrittää myöhemmin uudestaan ja toivoa, että hänellä olisi kaikki hyvin. Mietin pitkään, olisiko minun pitänyt itkeä silmäni umpeen asian suhteen, niinkuin minulta odotettiin. Minä kyllä itkin, kunnolla vasta tätä postausta kirjottaessani. Mutta täytyy ajatella positiivisesti, jokaisella pilvellä on hopeareunus, se täytyy vaan yrittää nähdä.

Ainakin sain juoda skumppaa kun suomi voitti MM-kultaa! – se hopeareunus?

Ei lohduttanut.

terveyskeskus käynti, keskenmenon jälkeen

Terveyskeskus käynti pelotti minua, nyt kaikki tulee vasten kasvoja. Verikokeissa selvisi raskaudentila, verikokeessa saatu arvo oli noin 950 tienoilla. Kolmannen kuukauden kohdalla arvon pitäisi olla 100 000. Oli siis selvää, että raskaus on keskeytynyt. Odotamme vielä 3.6 tulevaa ultraan, jolloin selviää onko lapsemme poistunut kokonaan vai täytyykö kaavinta suorittaa. – minua pelottaa. Haluaisin vain polttaa neuvolakortin, enkä saapua ultraan tai neuvolan vastaanottoon. Näiden maton alle lakaisu ei kuitenkaan ole vaihtoehto, täytyy keskittyä positiivisiin asioihin. Ultra tulee olemaan raskas kokemus, enkä ole varma haluanko mennä sinne yksin vai mieheni kanssa. Olisiko helpompi vain murtua yksin, jos se the luhistuminen on tullakseen, uskoisin että se tulee juuri tuolloin. 

Jokaisella meillä on oma tapa käsitellä menetyksiä, mikä on Sinun tapasi?
Koetko helpottavasti etsiä kipeistäkin asioista jotain hyvää?

Yksi kommentti

  1. R kirjoitti:

    Kiitos kirjoituksestasi, se helpotti! tänään 12+2 ja heräsin aamulla vessahätään ja vatsakipuihin. Sinne viemäriin meni meidän esikoinen.. Asun Italiassa joten 4 wc vietetyn tunnin jälkeen mieheni vei minut paikallisen naistenklinikan ensiapuun… koska aiemmin en olisi tähän automatkaan pystynyt… Mä olen kyllä itkenyt, mutta itsemyös haen positiivisia eli oloa helpottanut tieto että lapsi ei olisi voinut hyvin tässä maailmassa. Olin onnellinen että sikiö meni pönttöön enkä yrityksistä huolimatta nähnyt muuta kun tummemman alueen verisessä pöntössä, olisi voinut olla liika jos olisin nähnyt pienen ihmisen alun. Ja mies lupasi viedä vkl minut shushille ja prosecolle… piristääkseen minua… Toiveissa että tätä ei tarvitsisi kokea uudelleen… PS. Tämä sai alun kun pääsin Tampereen kisoista ja kulta juhlista kotiin…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *