Hae
The Juurakko journal

Minun tarina kiusattuna

Koskelan murha on kamala tapahtuma ja ääritapaus kiusaamisesta. Se siivitti mut miettimään omaa taustaa koulukiusattuna, miten se kaikki olisi voinut mennä hyvin toisin. Mä tyttönä en kohdannut koskaan fyysistä väkivaltaa, mikä sinänsä on onni. Se olisi varmasti ajannut mut paljon syvemmälle mitä silloin olin. Sanotaan, että tyttöjen kiusaaminen on rankempaa, koska sitä ei välttämättä aikuiset edes huomaa. Pojat tappelee fyysisesti ja näkyviä vammoja on vaikeampi piilottaa kuin henkisiä. En halua verrata kiusaamismuotoja tai -tapoja taikka laittaa toista pahemmaksi. Kaikki kiusaaminen on julmaa ja ajaa ihmisen, yksilön, kokemaan suurta tuskaa. Tässä kerron oman tarinan kiusattuna.

kiusattu

MAJAKAPHOTOGRAPHY

Kiusattuna –  Mistä kaikki alkoi

Olin koko nuoruuteni suhteellisen hiljainen lapsi, en halunnut olla esillä ja stressaavissa tilanteissa aloin helposti änkyttämään. Koin olevani hieman erilainen, koska ystävystyin helpommin poikien kanssa ja leikimme paljon ulkona. Rakensimme majaa ja juoksimme ympäri metsiä, samaa aikaa kuin muut tytöt leikkivät nukeilla kotia. Koulun alkaessa oli jotenkin shokki, miten jo sen ikäiset karsasti eri-sukupuolisten ystävyyttä. Erkaannuimme koulussa poikapuolisten ystävieni kanssa ja löysinkin yhden tyttökaverin. Tulin toki toimeen kaikkien luokkani lasten kanssa, mutta vain yksi tyttö oli se, johon turvauduin. En jotenkin edes ajatellut, että syvemmän suhteen luonti muihin lapsiin olisi kannattavaa.

Olin koko ala-asteen vain tämän tytön seurassa, leikin toisinaan poikapuolisen ystäväni kanssa, mutta en jaksanut kuunnella koulussa ilkkumista poikapöpöistä. Leikimme siis vain joskus ja vähän kuin salassa muilta lapsilta. Olin suurimman osan ajasta tytön kotona, me ei leikitty meillä, koska tyttö ei pitänyt minun leluja kivoina. En kokenut ongelmaa, koska toisten lelut oli aina jotenkin jännempi kuin omat.

Tytön vanhemmat erosivat toisistaan ja välillä itse olin paikalla kun he huusivat toisilleen, en osannut tätä aikaisemmin yhdistää, mutta nyt ymmärrän, miksi lopulta tämä tyttö opetti myös minut varastamaan. Se oli selvästi hänen avunhuuto omille vanhemmilleen, eikä sitä, että hän halusi tarkoituksella opettaa minut pahoille teille. Joskus viidennen luokan tietämillä tyttö halusi että menemme toisen luokkalaisemme luokse, vain siksi, että hän saa varastettua muutaman lelun. Tiesin sen olevan väärin, mutta oikean ja väärän raja sumentui tytön hyvän puheen myötä.

kiusattu

MAJAKAPHOTOGRAPHY

Kiusaaminen alkaa pienestä

Kuudennella luokalla tyttö alkoi tekemään minuun pesäeroa, hän leikki mieluummin muiden kanssa. Eikä kertonut syytä, miksi minä en saa tulla mukaan leikkeihin. Koin itseni todella ulkopuoliseksi, olinhan vain leikkinyt yhden tytön kanssa. Muiden luokkalaisten leikkeihin mukaan meneminen tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta, ihan kuin tunkeutuisi toisten reviirille. Minun ja tytön vanhemmat olivat toivoneet, että pääsemme samalle luokalle yläasteella. Olimmehan lähestulkoon koko ajan yhdessä, en  avannut vanhemmille tunteina siitä, miten tyttö otti minuun etäisyyttä. Taisin kuitenkin mainita, että tyttö ei leikkinyt kanssani tänään.

Yläaste alkoi, se oli jännitävää aikaa. Varsinkin kun mulla ei ollut enää yhtään ystävää, mitä kummaa mä tekisin? Koitin toki lähestyä tyttöä ja pitää suhdetta yllä. Silloin se alkoi. Minusta levitettiin huhua, että olin varastanut tältä tytöltä 50 markkaa. Se oli iso raha silloin! Tiesin, että rahan oli vienyt tytön pikkuveli, olihan tyttö sen minulle kertonut. Se ei kuitenkaan kiinnostanut koko yläastetta jossa huhu levisi. Minut leimattiin varkaaksi.

Huhuja alkoi pyörimään enemmänkin, en enää muista mitä kaikkea minusta sanottiin. Olin hiljainen, seinäruusu, joka ei uskaltanut luokassa edes vastata nimenhuudossa. Mitä jos sanon nimeni väärin tai änkytän jotain? Huhut ja ilkeät puheet saivat mut vieläkin hiljaisemmaksi. En uskaltanut aina edes hengittää, kuuntelin musiikkia ja toivoin olevani näkymätön.

Miten minua kiusattiin?

Minua ei koskaan kiusattu fyysisesti, ellei pientä tuuppimista lasketa. Se ei kuitenkaan sattunut muualle kuin syvälle sieluun. Minun kiusaajat olivat kaikki tyttöjä, kiusaaminen oli kieroa ja henkisesti todella uuvuttavaa. Mua ei kutsuttu koskaan viettämään iltaa minnekään, ei ollut ystäviä joiden kanssa tai mennä shoppailemaan. Mä olin kotona ja turvauduin nettiin. Netistä tulikin mulle jonkinlainen väline etsiä itseäni, kuten varmasti monille muillekin. En kuitenkaan omannut ystäviä, joten keksin niitä itse. Loin feikkitilin IRC-Galleriaan, jonka kautta menin kehumaan omia kuviani. Tuntuu ehkä säälittävältä, mutta kukaan muu ei tehnyt sitä.

Kerran kommentoin yhden kiusaajani pikkusiskon kuvaa, missä hänellä oli Uniklubin paita. Kehaisin bändiä, koska fanitin sitä myös itse. Seuraavana päivänä sain tappouhkauksia, miten en saa enää koskaan puhua kiusaajani siskolle. Olin järkyttynyt ja niin netin tuoma pieni yhtenäisyyden tunne katosi. Olin yksin ja olin hajalla. En muistanut milloin en olisi itkenyt kun menin nukkumaan. Olin niin yksin, mut oli yhden ihmisen toimesta jätetty yksin ja viety pohja saada uusia ystäviä.

Kiusattuna olo sai myös rakentamaan muureja ympärille, mua oli hyvin vaikea lähestyä. Muurien rakentamisen jälkeen en enää tuntenut paljoa mitään, toki surua, mutta sekin sumeasti. Aloin viiltelemään, vain saadakseni tuntea itseni olevan elossa. Se oli hetki, kun aloin miettimään että kaivataanko mua maailmassa, jos mä en olisi täällä?

Aloin lintsaamaan koulusta, en halunnut mennä sinne kuulemaan miten mun kroppa on kuin pullataikina, tai kukaan ei koskaan rakasta mua. Miten mä olen hirveä ihminen, joka pitäisi vaan lopettaa. Aina kiusaamiseen ei tarvita edes sanoja, siihen riittää jo se, että pukuhuoneessa osoitellaan ja nauretaan. Itsetuntoni oli niin alhaalla, että se suli kaakeleiden saumoihin.

 

Miten kiusaamiseen puututtiin

En muista kerroinko vanhemmille kiusattuna olosta, mutta koin että ei he kuitenkaan ymmärrä. ”Eteenpäin sanoi mummo lumessa” tapaiset heitot ei kiinnostanut. Vanhemmat kuitenkin saivat huomata pahan oloni opettajien viesteistä, miten minua ei näy enää koulussa. Mulla oli metsässä vakiopaikka, minne menin kuuntelemaan musiikkia, ihailemaan maisemia ja vaeltamaan. Ne maisemat piti mua elämässä kiinni ja se, ettei mun tarvitse kuunnella muita.

Kiusaamiseen ei puuttunut kukaan aikuinen, eihän sitä herranjestas näkynyt kenellekään. Enkä sitä itse osannut tuoda esille, se on todella hankalaa sanoa aikuiselle että ”Hei, minä olen tässä ja heikko”. Opettajat kuitenkin puuttuivat lintsaamiseen vanhempieni kanssa ja he yrittävät saada mua väkisin kouluun. Viihdyin siellä usein vain hetkiä, kaikki koulutilanteet olivat hyvin stressaavia, ryhmätyöt kiusaajien kanssa olisi ollut painajainen.

Vanhempani nostivat jossain kohtaa kädet pystyyn ja aloin käymään terapiassa. Pyörittelin silmiä terapiatädille, joka oli niin vanha, nuhjuinen ja ylilempeä ääneltään. Koko olemus sai mut tukkimaan vain suuni ja mököttämään, vanhempani saivat kuitenkin kerrottua tuntojaan. Tämä on heille ollut äärimmäisen rankkaa aikaa ja itse olen siihen suurin syyllinen, olisin voinut vaan kertoa mikä mättää.

Terapiatäti laittoi kiireellisen lähetteen, ilmeisesti lääkärille. Hän totesi, että pieni hengähdystauko voisi olla tarpeen ja minut lähetettiin Tammiharjun sairaalaan, suomeksi siis mielisairaalaan. Olin vakavasti masentunut, enkä nähnyt elämässä mitään järkeä. Lääkäri oli puhunut vanhemmilleni, että pelkkä viikonloppureissu riittää. Silloin ammattilaiset näkyvät miten käyttäydyin ja siitä voidaan jatkaa kotona.

Minkälaisessa tilanteessa olin

Tilanteeni oli aika kriittinen, olin niin syvällä masennuksessa etten edes itse ymmärtänyt sitä. Se oli tullut niin salakavalasti, että luulin elämän olevan aina yhtä mustaa ja kauheaa. Kun vanhempani tulivat viikonlopun jälkeen hakemaan minua Tammiharjusta, koin jonkinlaisen hermoromahduksen. Näin tilanteen, missä palaan kouluun ja kiusaaminen jatkuu, ehkä pahempana. Vaikka kiusaaminen ei olisi pahentunut, niin oma stressitaso oli koko ajan korkealla. Kaikki tilanteet pelotti, aivan kuin opettajatkin olisivat voineet lyödä. Laitoin tapaamisessa liinat kiinni. Minähän en lähde, itkin ja huusin. En edes muista, sanoinko mitään järkevää? Tiesin, että olin pahasti kiusattu koulussa, mutta ennen omaa romahdusta en ymmärtänyt kuinka vahvasti sen koin.

Olin Tammiharjussa kaksi kuukautta, keräsin rohkeutta puhua ihmisille. Ympärilläni oli muita nuoria ja jokaisella oli omanlaisia ongelmia, minulla oli omaishoitaja, jonka nimesin Daijuksi. En edes muista hänen oikeaa nimeä, hän oli kuitenkin todella sympaattinen noin 30-vuotias tatuoitu mies, muuta hänestä en muista. Hän ei koskaan pakottanut mua puhumaan, mutta huomasin tekeväni niin samalla kun hän opetti pelaamaan bilistä ja käytiin yhteisillä kävelyillä.

Tammiharjussa päivät koostuivat ruokailuista, terapiasta, lääkärin tapaamisista, labroista, omaishoitajan kanssa vietetystä ajasta ja omasta ajasta. Siellä opeteltiin myös perustaitoja, kuten se, että uskaltaa itse maksaa ostokset kaupassa ja sanoa kassatädille ”hei”. Olin jotenkin niin stressaantunut uusien ihmisten kanssa, että kaupassa käyminen tuotti aluksi hankaluuksia.

Kiusattuna

Miten kiusattuna olemisesta selvisin

Todella pienin askelin, käsittelin omia tunteita omaishoitajan sekä lääkärin kanssa. Sain käyttööni mielialalääkkeet, joita vastustin. Söin niitä kuitenkin Tammiharju-ajan, mutten kokenut suuria muutoksia. Muutoksia tuotti kuitenkin muut nuoret, koin että voin heihin tukeutua. Heilläkin on asiat huonosti, joten miksi he tekisivät minulle mitään pahaa?

Kotiuduin kahden kuukauden jälkeen ja aloitin taas koulun, sain siirron erityisluokalle joka helpotti. En ollut enää osan kiusaajista kanssa samalla luokalla, sain keskittyä omiin juttuihin ja pääsin koulun ohessa myös töihin. Muistan miten kouluun palattua pidimme palaveria vanhan luokanvalvojani kanssa, hän kysyi miten paluuni on sujunut ja se oli ensimmäinen kerta, kun uskalsin sanoa aikuiselle kiusaamisesta. Ilmoitin, miten heti kouluun tultuani olin saanut kuulla, miten olen mielisairas. Nimesin sanojan ja seuraavaksi sainkin kuulla, että hän joutui rehtorin puhutteluun. Se oli viimeisiä kertoja, kun minulle naljailtiin.

Toki huhuja liikkui paljon, miten olin nyt ”bad ass” ja ollut huumevierotuksessa. Huhu toisaalta auttoi luomaan toisenlaista muuria, sen muurin nimi oli ”mulle ei v*ttuille, ellei halua nenilleen”. Aloin saamaan kavereita, mutta koskaan heistä ei tullut sydänystäviä, en osannut vieläkään päästää ihmisiä lähelle.

Pahin kiusaaminen oli yläasteella, mutta se jatkui pieninä tapahtumina myös myöhemmin. Mua jätettiin tahallaan pois bileistä, mun kumppani petti ja alkoi seukkaamaan paremman näköisen kämppikseni kanssa ja mitä näitä nyt on. Koin kuitenkin, että selviän vaikka sattuu.

Miten kiusattuna olo vaikuttaa nykypäivänä?

En luota uusiin ihmisiin, ajattelen heti pahinta vaihtoehtoa. Jos joku peruu tapaamisen kanssani, koen, ettei hän koskaan halunnutkaan nähdä minua. Ensimmäinen ajatus on aina, että joku haluaa käyttää minua hyväkseen tai hyötyä omaksi edukseen. Tämä epäluottamus on vaikuttanut kaikkiin ihmissuhteisiin, aikoinaan vähän enemmän kuin nyt. Mutta kyllä toisinaan olkapäälläni on se masennusmöykky, joka sanoo että olen arvoton ja kukaan ei halua olla mun kanssa.

Olen kuitenkin päässyt yli pahimmasta, olen niin äänekäs välillä, että äitiäni kauhistuttaa. Olen hakeutunut tilanteisiin, mitkä pelottaa mua, vain jotta voin päästä niistä peloista yli.

Mutta, kiusattuna olosta ei koskaan pääse kokonaan yli. Se epäluottamus muihin välähtelee esiin jatkuvasti, näet että joku nauraa metrossa ja olet aivan varma, että hän nauraa sulle. Mutta normaali elämä on mahdollista, olen sen todistanut itselleni. Olen tatuoinut tekstin rintaani missä lukee näin:

Life becomes easier, when you learn to accept an apology, you never got

Olen antanut anteeksi kiusaajilleni, vaikka en koskaan unohda kiusattuna oloa. En saanut heiltä ikinä mitään anteeksipyyntöä, ehkä he eivät kokeneet sanojaan ja tekoja niin pahaksi kiusaamiseksi? ”Eihän tässä kerta ketään lyöty”, en tiedä mitä he saattavat ajatella, jos lukevat tätä. Toivon ainakin, että opettavat omille lapsilleen, että sanat satuttavat yhtälailla kuin nyrkit. Myös ne sanat voi tappaa ihmisiä, vaikka kiusaajan käsi ei olisi se väline.

Opetetaan lapsille parempi huominen ja puuttumaan kiusaamiseen, olisinko minäkin selvinnyt vähemmällä jos joku olisi tullut heti minun ja muiden tyttöjen väliin?

Saatat olla kiinnostunut myös

Kuka mä olen?

Raskaana olevien epäoikeudenmukainen kohtelu

Tunteiden vuoristorata

Tammiharju

6 kommenttia

  1. Jasmin kirjoitti:

    Kenenkään ei koskaan pitäisi joutua kiusatuksi… itsekin kiusattuna tiedän että itkien kouluun meneminen oli arkipäivää… onneksi ne ajat ovat takana päin ja nyt olen vahvempi kuin koskaan!

    Ps. Olet vahva! ❤️

    https://jasukuvaa.blogspot.com/

  2. Salla kirjoitti:

    Juuri näin, on kamalaa kuin yleistä kiusaaminen on, vaikka siitä puhutaan enemmän koko ajan. Onneksi suurinosa kiusatuista on tänä päivänä vahvempia, mutta on silti hyvin surullista, ettei osa selviä kiusaamisesta. 🙁

  3. Markus kirjoitti:

    Kiitos tarinasi jakamisesta, tunteikasta luettavaa.

    Se on just se, että kiusaaminen ei välttämättä näy ulospäin..

    Surullista on, miten moni on kokenut jotain vastaavaa. Sitä vaan toivoo että maailma muuttuisi kohti parempaa eikä kenenkään tarvitsisi enää kokea tällaista.

    https://mutkatonta.com

  4. Outi Karita kirjoitti:

    Vahvuutta kertoa ja jakaa tämä tarina.
    Olen todella pahoillani, että olet joutunut kokemaan tuon kaiken ❤️

    Sitä todella toivoo parempaa jokaiselle ja omien lasten myötä nämä mietteet rakastaa mieltä joskus. Miten suojella, miten auttaa, miten vahvistaa ja silti samalla antaa kasvaa omaksi itsekseen ❤️

  5. Hanna kirjoitti:

    Miten sua sit kiusattiin muuten kuin ettei kutsuttu bileisiin? En tiedä luokittelenko poikaystävän pettämistä ja sun vaihtamista kämppikseen ”kiusaamiseksi”

    • Salla kirjoitti:

      Tosi harmi ettet nähnyt vaivaa lukea postausta kokonaisuudessaan. Kiusaamisen luonne kyllä selviää tekstissä ja tämmöisillä kommenteille ei saa mua muuttamaan omaa kokemusta. Vaikka joistakin tuntuisi ettei tämä kaikki ollut kiusaamista

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *