Hae
The Juurakko journal

Kaikki isot juhlat menee nyt sivu suun

Aloitin noin 1,5 vuotta sitten suunnittelemaan, minkälaiset 30v-juhlat haluan. Ajatus oli vuokrata upea tila, missä upeat maiseman, koristeluun panostettu, mahdollisuus saunoa ja juoda hyviä drinkkejä. Vuosi sitten mietin, uskaltaako paikkoja varata kun pandemia iski vasten kasvoja. Etäkoulun ja -päiväkodin alkaessa unohdin suunnittelun täysin, enkä paikkoja varannut. Nyt viimeiset kaksi kuukautta on tuntunut aika pahalta, kun ajattelee, että itselle merkityksellinen pyöreiden vuosien juhlinta menee sivu suun. Me ei voida myöskään viettää Aatoksen ensimmäisiä synttäreitä kuin perheen kesken. Se tekee mut todella surulliseksi, vaikka en mä ole ainut, jolta jää isot synttärit välistä tai joka alkaa olla kypsä tähän tilanteeseen. Me kaikki ollaan, mutta se on hyväksyttävää silti tuntea ärsytystä ja pettymystä.

kolmekymppiset drive-in -kaistalla

Olin aina kuvitellut kuuluvani siihen porukkaan, joka on viettänyt elämänsä upeimmat juhlat juuri täyttäessään 30-vuotta. On ollut paljon vieraita, upeita aktiviteetteja ja hulluttelua, nyt kuuntelen muiden muisteluita hieman katkerana. Mun juhlat voi korkeintaan olla pikaruokalan auto-kaistalla koska kaikkea ylimääräistä liikkumista kielletään.

Toki juhlat voi pitää sitten kun kaikki tämä on ohi, mutta ollaan hetki rehellisiä itsellemme. Omat kolmekymppiseni eivät ole ainoat juhlat, jotka jäävät juhlimatta tai siirtyvät tuonnemmaksi. Myöskään kaikkien juhlimattomien juhlien ahtaaminen rajoitusten jälkeiseen hetkeen ei tunnu mielekkäältä. Ei ole realistista ajatella, että tänään on Aatoksen 1v synttärit, huomenna vietetään kolmekymppisiä ja sitten kasa kissanristiäisiä, mitkä jäi viettämättä.

Saako asia harmittaa, koska jollakin on asiat kuitenkin huonommin?

Ensinnäkin täytyy myöntää, että vihaan ilmaisua, ettei joku oma tunne olisi oikeutettu, koska joku muu kuolee vaikka syöpään juuri tällä sekunnilla. Joillakin saattaa olla asiat huonommin, omat murheet saattaa olla suhteellisen pieniä ja mitättömiä kun verrataan maailman tilanteeseen vaikkapa nälänhädässä. Jokainen on silti oikeutettu omiin tunteisiin, ne pienetkin asiat saa harmittaa ja surettaa.

Olen viime aikoina kuunnellut Eeva Kolun kirjaa Korkeintaan vähän väsynyt, jossa kerrotaan todella hyvin miten sinua saatetaan käskeä miettimään, mistä kaikesta voit olla kiitollinen kun sua ärsyttää, harmittaa tai suoranaisesti vituttaa. Kiitollisuus tietenkin tuntuu paljon paremmalta kuin tyytymättömyys, mutta kiitollisuuden ei pitäisi olla leka, jolla läimitään matalaksi kaikki riitasoinnut. Sitä sortuu helposti tekemään kiitollisuudesta vaatimuksen, kun jokin tuntuu pahalle, sitä kiiruhtaa listaamaan kiitollisuuden aiheita sen sijaan, että olisi myöntänyt: nyt tuntuu pahalta. Toksisen positiivisuuden lävistämässä self-help-kulttuurissa voi unohtua, että voimme olla kiitollisia ja ihmisiä, joista tuntuu joskus pahalle. Kun antaa tilaa inhimillisille tunteille, ihan kaikenlaisille tunteille, myös kiitollisuudesta tulee aidompaa ja syvempää. (Eeva Kolu)

Saatat olla kiinnostunut myös

Kun esiteini(ys) saapuu taloon

Minun tarina kiusattuna

Tunteiden vuoristorata

Kun sain potkut raskauden takia

Yksi kommentti

  1. Päivä kerrallaan kirjoitti:

    Välillä tuntuu pahalta kun lapsien isovanhemmat ei kerkeä olla lasten elämässä työnarkomania/ alkoholismi. Ei ole kerran vuodessa aikaa ottaa lapsia hoitoon viikonlopuksi. Eikä se olisi turvallista kun molemmissa mummo pappaloissa paapat käyvät pulloillansa. Mummat esittää ettei näin ole. Kyllä se hetken aina mietityttää ja tuntuu epä oikeuden mukaiselta kun kavereilla on tuki verkot. Mutta kun antaa tunteen tulla se myös menee.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *