Hae
The Juurakko journal

Mitä mulle oikeasti kuuluu?

Olen viimeisen kuukauden paiskinut töitä, mutta myös tuntenut etten tee tarpeeksi. Olen joutunut keskeyttämään muutamia projekteja, jotta en polta itseäni loppuun. Onneksi nykyään tunnistan sen rajan, mitä ei kannata ylittää. Blogi, YouTube ja muutama muu kanava on jäänyt hieman hiljaiselolle kun olen tehnyt valtavasti töitä oman yrityksen eteen. Opetellut uusia juttuja ja miettinyt mitä tapahtuu vuoden päästä? Olen saanut valtavasti aikaan, mutta silti tuntuu etten tarpeeksi.

yrittäjyys

Joskus on hyvä pysähtyä miettimään, miksi?

Miksi mä tunnen näin, vaikka näen kaiken mitä olen tehnyt? En osaa vastata tähän. Uskon kuitenkin, että tämä on se kuuluisa yrittäjän stressi. Stressi siitä, että kaikki pitää olla valmista, mielellään eilen, jotta myyntiä tapahtuu ja pystyy elättämään itsensä. Onneksi stressi kuitenkin hälvenee, kun on tarkat suunnitelmat tulevasta. Pirske kasvaa ja meistä tulee vielä iso nimi näillä markkinoilla, uskon siihen täysin.

Nyt mieltä painaa stressin lisäksi harmitus, harmi siitä miten treenaaminen on jäänyt vähemmälle, lapset ovat aika ajoin pois päiväkodista ja jokaisella lapsella on omanlainen uhmavaihe päällä. Mä teen mun rakastamaa työtä ihan hemmetisti ja hyvin teenkin, mutta jatkuva uhmailu ja sosiaaliset paineet vetää mielen tosi kireälle.

Mua suunnattomasti ärsyttää se, miten hankalassa tilanteessa ollaan esikoisen oppimisen kanssa. Läksyt heitetään mieluummin lattialle, eikä tehtävänannon ääneenlukeminen auta edes seitsemännellä kerralla. Miten toinen vanhempi saa osan kivoista viikonlopuista, mutta ei ole valmis osallistumaan mitenkään arjen haasteisiin. Mutta kyllähän ne kirsikat kakun päältä maistuu hyvälle.

Päiväkodista soitetaan vähän väliä, miten lapset pitää hakea kotiin. Tulee niin huono fiilis siitä, miten en huomannut kipeää lasta aamulla? Usein ollaan kuitenkin huomattu, miten lapsi ei ole ollutkaan kipeä. Sitä soitetaan niin herkästi vaisusta ja väsyneestä lapsesta, mutta silloin kun kuopuksella oli musta silmä hoitopäivän jälkeen, emme saaneet tästä mitään soittoa? Miksi kummassa meitä ei informoita siitä, että lapsi on lentänyt portaissa saaden mustelman silmään, mutta joka ikisestä märästä pierusta kyllä soitetaan?

Turhauttavaa, mutta tämä on elämää ja näistä vaikeistakin asioista puhuminen auttaa. Vaikka voin melkein katsoa sekuntikelloa, milloin ensimmäiset kommentit tulevat ”kipeää lasta ei saa viedä päiväkotiin” tai ”ehkä sä vaan et osaa olla tarpeeksi sensitiivinen äiti?” ”en mä millään pahalla, mutta…”

Loppuvuoden suunnitelmat

Mä pidän lomaa, eikä tehdä mitään erikoista jouluna. Ollaan oman perheen kesken kotona ja tehdään joulusta meidän näköinen, pyrin siihen että katson lasten kanssa koko päivän ohjelmia ja juon glögiä. Syödään jouluisia ruokia, tai kotipizzan kebabrullia, kuka tietää, kunhan se tuntuu sillä hetkellä hyvältä.

Teen työni nyt siihen pisteeseen, ettei mun tarvitse avata konetta kuin hätätilanteessa tai silloin kun haluan pelata Simsiä.

Uusi vuosi, uusi minä?

Vuosi vaihtuu, mutta mun päämäärät vaan lähenee. En mä muutu, mutta pyrin oppimaan lisää, jotta olin paras versio itsestäni. Vuosi 2022 alkaa opinnäytetyön rakentamisella, espanjan jatko-opinnoilla, Pirskeen strategian kehittämisellä ja ehkä maaliskuussa aloitan Rastorissa erikoisammattitutkinnon.

Pirskeen ja Ava Visualsin yhteisiä avajaisia pitäisi myös alkaa suunnittelemaan! Kuinka jännittävä vuosi onkaan tulossa.