Raskaana olevien epäoikeudenmukainen kohtelu
Kerroin eilen oman tarinan, miten sain potkut raskauden takia (Luettavissa täältä). Kyselin myös teidän kokemuksia epäoikeudenmukaisesta kohtelusta työelämässä kun olette olleet raskaana. Näitä viestejä oli todella surullista lukea, miten tämä voi olla näin yleistä Suomessa, missä kuitenkin laki antaa suojaa raskaana olevalle naiselle. Tässä postauksessa on teidän tarinoita, mistä on yksityisyydensuojan takia poistettu henkilöiden nimet sekä tunnistettavat piirteet yrityksistä.
Kun toiset sanoo, ettei raskaus ole sairaus
Hoitoalalla olin ennen esikoisen syntymää. Raskaus oli aika vaikea ja olin aika alussa sairaslomalla syynä ”uhkaava keskenmeno”. Takaisin töihin mennessä sitten kuulin miten toiset puhuivat, että ”raskaus ei ole sairaus, luistaa vaan töistä”yms. Huoneessa oli silloin myös yksikön vastaava sairaanhoitaja paikalla, kukaan ei edes yrittäny esittää että eivät olisi huomanneet minun kuulevan, kun tulin töihin. Yksikön ainoa miespuolinen työkaveri sitten tarjoutui usein avuksi ja oli yksi harvoja joka ei puhunut pahaa, johtuiko lie että oli meidän lähin naapuri myös ja näki kaikki hankaluudet mitä oli raskauden aikana. Loppu raskaudesta lähin esimies melko suoraan sanoi, että hän nyt jatkaa noiden muiden tyttöjen sopimuksia, sullahan alkaa kohta äitiyslomakin ? vasta myöhemmin tajusin, että olisin liiton kautta voinut asiasta metakan nostaa, mutta koska kuulin mitä toiset puhui selän takana ja miten kaikki käyttäytyi tylysti minua kohtaan loppu ajan niin annoin asian olla.
Se hankala tapaus
Uutinen raskaudesta otettiin hyvin vastaan, sovimme että tuuraajan rekry aloitetaan vasta hieman myöhemmin, kun raskaus on edennyt hieman pidemmälle. Rekry haluttiin kuitenkin aloittaa jo paljon sovittua aikaisemmin, jolloin minä olin se hankala tapaus. Sain osakseni hyvin asiatonta ”palautetta” hyvin asiattomalla tavalla ilmaistuna, joka varmasti täyttäisi kaikki kiusaamisen merkit. Olin shokissa ja tilanne varjosti raskautta. Kun yritin kuukausien jälkeen ottaa asian esimieheni kanssa puheeksi, ei hän suostunut keskustelemaan kanssani, vaikka tarkoitukseni oli saada asia sovittua. Töihin paluu mietityttää ja jännittää, myös oman kokemuksen jakaminen tuntuu pelottavalle.
Raskauspahoinvointi oli työnantajalle liikaa
Sitten on koettu myös tää perinteinen toisessa raskaudessa, kun olis ollut aika tehdä uusi määräaikainen sopimus. Kuinka yllättävää, että yhtäkkiä mun työpanosta ei tarvittu sitten siinä seitsemännellä kuulla raskautta.
Ei nuoria naisia töihin, nehän saa lapsia.
Oliko se vahinko?
Esimies tulee kotipihalle vain antaakseen kenkää
Olin juuri aloittanut uudessa työssä, olin ollut siellä kaksi viikkoa kun sain tietää olevani raskaana. En kuitenkaan kertonut sitä työnanatajalle vielä silloin. Meillä oli kehityskeskustelu noin 2kk työsuhteen kohdilla, esimieheltäni tuli kehuja työpanoksesta ja siitä, miten olin päässyt omalla ammattitaidolla lehteen. Tunsin oloni turvallisesksi ja halutuksi työporukkaan, siksi kerroin että olen raskaana. Kertomisen jälkeen olin seuraavan päivän vapaalla, esimieheni soittaa ja kysyy olenko kotona? Hämmennyin ja vastasin myöntävästi. Esimieheni odotti kotini pihalla ja käski luovuttaa työavaimet. Työsuhteeni loppui koeaikapurkuna, en koskaan asiaa vienyt mihinkään. Tämmöinen tilanne hämmentää, eikä siinä osaa toimia oikein. Potkut nolotti, eikä asiaa koskaan sen enempää puitu.
Saatat olla kiinnostunut myös
Tunteiden vuoristorata
Raskausaikana hormonit pitävät tunteet vauhdissa, yhdessä päivässä on mahdollista käydä isokin tunteiden skaala läpi. Olen huomannut, miten tunteet ottavat vallan, vaikka samaan aikaan osaa järjellä ajatella asiat ”oikein”. Sitä kärvistelee huonommuuden tunteessa, vaikka siihen ei olisi mitään syytä.
Tämä on varmasti yksi niistä henkilökohtaisimmista postauksista, mitä blogistani löytyy.
Nuoruuden tunnemyrskyt
Monet nuoruuden kokemista tunteista tulevat hyvin vahvana. En ole koskaan ollut suosittu, päinvastoin, mua oli helppo kiusata. Olin erilainen, hiljainen, enkä helposti luottanut uusiin ihmisiin. Olin varma, että kaikilla oli aina joku taka-ajatus miten musta hyötyy. Koska eihän ketään aikaisemminkaan kiinnostanut mun jutut, tai mitä mulle kuuluu. Mä olin se kaveri, jonka kanssa oltiin silloin kun ei ollut parempaa seuraa. Jos oli sovittu auto kyyti bileisiin toiselle paikkakunnalle, mut sit tulisikin yksi mieluisempi kaveri mukaan, mut oli helppo unohtaa kyydistä. Siitä mitään ilmoittamatta.
Tuntui tosi pahalle jäädä riennoista ulkopuolelle. En koskaan itkenyt julkisesti, loin enemmän sellaisen uhkaavan ja agressiivisen kuvan itsestäni muille. ”Yritä satuttaa mua ja saat nenilles”. En koskaan olisi uskaltanut tehdä mitään, en osannut edes lyödä. Sen sai todistaa nyrkkeilysäkki, mikä avasi kyynelkanavien lisäksi myös rystyset. Mutta se jos jokin, vahvisti sitä agressiivisen ja uhkaavan persoonan imagoa.
Etsin itseäni kauan, enkä vieläkään ole täysin päässyt yli esimerkiksi siitä miten mun kroppaa on kommentoitu. Katson itseäni vieläkin peilistä arvostellen, vaikka haluan hyväksyä itseni. Olen luonut itseni ympärille muurin, jonka läpi ystäviksi haluavien täytyy oikeasti nähdä vaivaa. Mun suojamekanismi on ärsyyntyä kaverien käytöksestä aika herkästi ja ottaa heihin etäisyyttä. Silloin ei ehkä satu niin paljon, jos selviää ettei he minusta niin syvästi välitäkään.
Kaikki ne tunteet, itsensä tutkistelu
Mun jatkuva itsensä tutkiskelu juontaa juurensa nuoruudesta, mulla ei ollut silloin aikaa ymmärtää mitä haluan ja miksi. Mulla ei ollut suuria unelmia, kiusaamisen aikakautena täytyi vaan selviytyä päivästä toiseen ja myöhemmin täytyi vain todeta, etten ole se kaveri jonka kanssa halutaan nimenomaan olla. Oon tehnyt monia virheitä elämäni aikana, oon antanut muiden käyttää mua hyväksi, oon antanut anteeksi henkisen väkivallan, jatkuvan mollauksen. Oon luullut, että jotenkin ansaitsen sen, koska olen tämmöinen. En koskaan osannut muuttaa itsestäni ihmistä, joka saa voimaa parrasvaloista.
Olen kyllä oppinut olemaan esillä, haluan vaikuttaa ja tuoda omaa kantaani esille. Se näkyy mm. siinä, miten olen hakeutunut töissäni esimieheksi ja koen tärkeäksi tuoda omia kokemuksia ilmi instan ja blogin välityksellä.
Meillä jokaisella on väliä, eikä kukaan ansaitse huonoa kohtelua siksi, ettei ole äänekäs ja aina esillä. Tiedän ottavani riskin, että kerron avoimesti itsestäni ja tunteistani sosiaalisessa mediassa. Ei ole mitenkään harvinaista, että foorumeilla joukkolynkataan, anonyymeja kommentteja satelee ja monet bloggaajat ovat saaneet häiriköitä elämäänsä.
Mikä minussa voisi kiinnostaa?
Olen monesti miettinyt, miksi jotain kiinnostaisi mitä mulla on sanottavaa somessa. Eihän ihmisiä ennenkään kiinnostanut mitä mulle kuuluu. Mutta juuri sen takia sillä on väliä, nämä tunteet eivät ole vain mulla, vaan yleisempiä kuin halutaan myöntää. Miksi se joukon hiljainen tavis, ei voisi olla kiinnostava ja miksi hänen
sanansa olisi vähempi arvoisempi, kuin äänekkään? Koen, että mä oon sen verran kasvattanut nahkaa, et voin puhua näistä ääneen. Toimia vertaistukena niille, jotka ei välttämättä pysty puhumaan omista tunteistaan ääneen tai kokee niistä huonoa omaatuntoa.
Varsinkin äitinä, sitä astuu mukaan sellaiseen peliin mukaan mitä harva voisi arvata etukäteen. Ootko sä huomannut sen pelin, missä verrataan kuka on parempi vanhempi?
”Mä olen kotona lasten kanssa seuraavat kolme vuotta. Olen siis parempi, kuin se joka menee heti äitiysloman jälkeen töihin”
”Minä en tarvitse ikinä omaa aikaa, nautin ajastani lasten kanssa täysin rinnoin.”
Myös vanhemmuudessa on tärkeää muistaa itsensä. Se ettei anna muiden kohdella itseään kuin roskaa, on yhtä tärkeää kuin se, ettet kohtele itseäsi huonosti. Ota aikaa itsellesi, vaikka sun lapset olisi ihania, aina. Älä tunne siitä huonoa omaatuntoa, jos erinäiset ryhmät somessa tuo sulle paineita ja stressiä, kokeile poistaa ne.
Me kaikki ollaan tärkeitä, just tämmöisenä kuin ollaan. Kaikki tunteet on sallittu, myös ne negatiiviset. Eikä kenelläkään ole oikeutta sanoa, ettet saisi tuntea tai puhua jostain sua painavasta tunteesta.
Puhuminen auttaa käsittelemään niitä tunteita, ymmärtämään mistä ne kumpuaa ja mitä niille voi tehdä. Ei ole häpeä puhua terapeutille tai psykologille, se on vahvuutta. Mieluummin ennaltaehkäisee ongelmia, puhumalla tunteistaan, kuin vain lakaisemalla ne maton alle.